Vastine lähetetty Itä-Hämeelle 27.9.12, julkaistu 2.10.12

Svetlana Kiseleva

Juuso Seppälä moittii kirjoituksessaan ”punavihreit䔠 toimia nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi  (Itä-Häme ti 25.9.2012).  Hänen mukaansa presidentti Sauli Niinistön ”Ihan tavallisia asioita”-ohjelma on tehokas apu syrjäytymisen torjuntaan. Kokoomuslaisen näkemyksen mukaan syrjäytyminen on (hieman kärjistäen) nuoren oma syy, ja hän tarvitsee kannustusta ottaakseen itseään niskasta kiinni.

”Ihan tavalliset asiat” auttavat vasta, jos nuoren lähellä on henkilöitä, jotka voivat tarjota tällaista apua. Me Vihreät ajattelemme, että vaikka asiat tietysti riippuvat myös nuoresta itsestään, niin taustalla olevat mahdottomat lähtökohdat syrjäyttävät monet väkisin.  Syrjäytymistä ehkäistään parhaiten tukemalla koteja. Koteja tuetaan tarjoamalla työttömille vanhemmille työtä, erilaisten ongelmien lannistamille kuntoutusta ja lasten kanssa arjessa uupuville kasvatusapua. Pelkkä rahallinen avustaminen ei auta pitkän päälle, eikä pelkästään nuorten kanssa työskentelystä ole useinkaan riittävää hyötyä.

Kun peruskoululaisella menee huonosti, hän lintsaa koulusta, myöhästelee, häiriköi ja koulumenestys on kehno, opettajat ottavat yhteyttä kotiin. Useissa tapauksissa vaikeisiin tilanteisiin ajautuneiden oppilaiden kodilta ei kuitenkaan voi saada apua, koska kotona on tukku muitakin ongelmia. Oppilaalla ei siis ole turvallista, häntä tukevaa kotia. On velkaantumista, vuokrarästejä, jolloin kotona tuskaillaan häätöuhan alla, mielenterveysongelmia, puutteellista vanhemmuutta ja yleistä uupumusta elämäntilanteeseen. Lohdutusta haetaan päihteistä. Läheiset saattavat tehdä parhaansa korvatakseen huoltajaa. Usein kuulee ammattilaisten sanovan, että jo päiväkoti-iässä on nähtävissä, että lapsella tulee olemaan isoja vaikeuksia. Tällaiset lapset ovat muita suuremmassa vaarassa syrjäytyä.

Kodin ongelmien taustasyiden etsiminen johtaa yhteiskunnallisten syiden etsimiseen. Yksi niistä on työttömyys. Toinen syy on myös tulotasoon nähden liiallinen kuluttaminen ympäristön paineiden, mainosten ja pikavippien houkuttelemana. Kolmas on suomalainen yksinpärjäämisen kulttuuri ja se, että leimaantumisen pelko saa perheet piilottelemaan ongelmiaan liian pitkään. Jossain kohtaa listaa on toki myös se ”oma syy” eli väärät valinnat.

Koska kaikki perheet käyttävät ainakin joitakin julkisia palveluita, aikuisten ammattilaisten on oltava valmiita istumaan perheen kanssa saman pöydän ääreen miettimään keinoja lasten ja perheiden auttamiseksi heidän omassa ympäristössään. Tarvitaan uudenlaista verkostotyöskentelyä, nuorten oman äänen kuulemista, rohkeita kysymyksiä ja ratkaisuehdotuksia.

Svetlana Kiseleva

Kopiot kommenteista

1. Tina Bragge kirjoittaa:2. lokakuuta 2012 kello 21.16Mielestäni syrjäytymisen syyt artikkelissa olivat täysin oikein. Lisää auttamishaluja ja -keinoja perheiden auttamiseksi.
2. J.J. Seppälä kirjoittaa:7. lokakuuta 2012 kello 22.37Tapanani ei ole muiden puolueiden sivuilla käydä kirjoituksia kommentoimassa, mutta kerta nimeni on tälläiseen raapustukseen onnistuttu liittämään, niin lienee syytä antaa palautetta.Sauli Niinistön ”Ihan tavallisia asioita” –kampanjan vahvuus on nimenomaan siinä, ettei arkipäivät asiat vaadi rahallista panostusta, ja tämän kaiken opetus on se, että paljon voidaan yhteiskuntaa muuttaa ilman veronmaksajien kurittamista. Kotien tukemisesta on helppo veisteillä, kunhan ei mainitse mistä rahat siihen saadaan.

   Työn tarjoaminen työttömille ja kasvatusavun tarjoaminen uupuneille –puheet voidaan laskea samaan helpommin-sanottu-kuin-tehty –kategoriaan. Työttömistä totean sen verran, että kyllä tässä maassa työtä on tarjolla, ja edellytykset itsensä työllistämiselle yritystoiminnallakin ovat erinomaiset, kunhan vain ihmisellä itsellään on halua.

   Hyvin monilla suomalaisilla työttömillä sitä halua ei ole, mutta onneksi monilla ulkomaalaisilla motivaatiota on sitäkin enemmän. Henkilökohtaisesti tunnenkin useita syrjäytymistilastoihin laskettavia nuoria, joiden ”syrjäytymisongelma” korjaantuisi ensisijaisesti sosiaalietuisuuksia leikkaamalla, jolloin alkaisi työelämä maittamaan kotona lorvimisen sijaan. Se niistä ”mahdottomista lähtökodista”.

   ”Kasvatusavun tarjoaminen uupuneille” on yhtälailla varsin epämääräistä sanahelinää. Päiväkodissa työskentelevä tuttuni kertoo esimerkeistä, joissa vanhemmat – ilmeisesti joka päivä uupuneina – kuskaavat lapsensa päiväkotiin hoitoon, mutta sen sijaan että he lähtisivät tuottavaan työhön, niin vanhemmat menevät takaisin kotiin ”huilailemaan” päivän ajaksi. Huomenna ollaan sitten taas yhtä uupuneita.

   Mainokset ja pikavipitkö tässä syrjäytymistä aiheuttaa? Se ongelma varmaan korjaantuisi kielloilla, rajoituksilla ja sääntelyllä – samalla saataisiin yksi kokonainen liiketoiminnan ala lakkautettua? Pikavipeistä totean sen verran, että ne ovat marginaalinen ongelma ja niistä on tehty pelkkä olkinukke todelliselle ongelmalle. Esimerkiksi kulutusluottojen lainakanta on yli 140-kertainen pikavippeihin nähden, mutta kulutusluottojen ovat arkipäiväistyneet jo vuosikymmeniä sitten, joten tätä ei pidetä minkäänlaisena ongelmana. Olen kirjoittanut pikavipeistä laajemmankin kirjoituksen, googlaava ihminen löytäkööt.

   Jutustelen mielelläni torilla lisää näistä aiheista – siellä oletettavasti vaalien alla ehditään tavata.

3. Minna kirjoittaa:11. lokakuuta 2012 kello 10.07Ensin hymyilytti J.J.Seppälän kirjoitusta lukiessani! Juuri sitä tyhjänpäivästä puppua mitä arkipäivän todellisuudesta vieraantuneet suoltavat suustaan. Tai  enempi sittenkin itkettää, sillä toivottavasti juuri heidän kaltaisensa saataisiin pois niin eduskunnasta kuin kuntien valtuustoistakin…muuten ei koskaan mikään muutu paremmaksi. Juu, juu, kyllä tässä maassa työpaikkoja on eikä ketään ole saneerattu viime vuosien aikana isoista firmoista tuotannon siirryttyä halvempaan Kiinaan????
4. Heidi Kantanen kirjoittaa:11. lokakuuta 2012 kello 21.03Syvä huokaus pääsi myös minulta lukiessani J.J.Seppälän kirjoitusta. Jos faktatieto tämän päivän nuorten ongelmista ja lapsiperheiden arjesta on tuota tasoa, niin hämmästellä täytyy… En ymmärrä J.J.Seppälän asennetta, jossa ongelmien kanssa painivia niin nuoria, kuin perheitäkin vähätällään. Tuollainen ennakkoluuloinen ja vähättelevä ja jopa syyttelevä asenne itsessään luo omalta osaltaa lisäpaineita jo entuudestaan ongelmista kärsiville perheille. J.J.Seppälän “pikku kiukutteluista” huolimatta yhteiskunnan on pidettävä huolta myös ns. vähäsoisitaan, joilla ei omat resurssit syystä tai toisesta riitä arjen pyörittämiseen ja turvaamiseen. Vastuullinen päättäjä ei voi kääntää selkäänsä tai laittaa päätään pensaaseen, jos/tai kun ongelmia ilmenee. Ikäviäkin asioita on pystyttävä käsittelemään realistisesti, vähättelemättä, asioita kuitenkaan suurentelematta ja tekemään sitten tarvittavia päätöksiä. Sen sijaan, että keskittyy miettimään “mitä vikaa” toisissa ihmisissä on, kannattaisi ehkä mettiä miten MINÄ ITSE voisin muuttaa asennettani ja toimintatapaani jotta pystyisin omalla toiminnallani tukemalla ja auttamalla esim. syrjäytymisvaarassa olevia nuoria.