Nykyisessä talouselämässä vallitsee, niin Suomessa kuin laajalti maailmalla, tyydyttymätön halu nopeaan talouskasvuun ja aina suurempiin tuloihin – erityisesti tulojakauman yläpäässä, missä todellista tarvetta on vähiten ja valtaa vaikuttaa eniten. Siksi valmistetaan kestämättömiä tuotteita, joita varmimmin saataisiin myytyä enemmän. Siksi kiristetään työtahtia ja pyritään ostamaan työtä mahdollisimman halvalla, jotta sitten yritykset saisivat yhä suurempia voittoja ja menestyneiden – usein myös menestymättömien – yritysten johto saisi yhä suurempia palkkioita, joiden suhde henkilökohtaiseen tai perheen kulutustarpeisiin on aikapäiviä sitten irrottautunut lähinnä satumaiselle tasolle, jota harva voi rehellisesti sanoa pitävänsä oikeudenmukaisena.

Voidaan sanoa, että paljolti näillä keinoin aikaansaatu talouskasvu on tuottanut paljon mahdollisuuksia ja hyvää – siinä sivussa toki saattaen maailman ekosysteemin todellisen vaaran partaalle – enkä halua tätä täysin kumota, mutta siinä, missä esimerkiksi 1900-luvun Suomessa nähtiin nousua köyhyydestä ja kurjuuden katoamista, missä jaettiin reilua osuutta työtätekeville ja investoitiin rohkeasti koulutukseen ja terveydenhuoltoon, on viime vuosikymmeninä jaettu menestyksen tuottaman voiton leijonanosa enimmäkseen hyväosaisille, ja samaan aikaan eläkkeiden ja opintotukien ostovoima on vähentynyt, koulutuksen ja tutkimuksen rahoitusta on vähennetty ja vaadittu työtätekeviä tekemään yhä enemmän, verraten vaatimattomin palkankorotuksin tai ilman niitä.

Hyvinvointia on vaikea mitata, mutta kun näen esitettyjä tuloksia, että hyvinvoinnin kasvu länsimaissa pysähtyi joskus 70-luvulla, on minun helppo se uskoa. Oli saavutettu jokseenkin kaikille tyydyttävät mahdollisuudet perustoimeentuloon, kohtuullisen hyvä terveydenhuolto, melko hyvä turvallisuustilanne niin väkivallan kuin toimeentulonkin osalta – ja voitiin vielä selvästi nähdä, kuinka asiat olivat olleet monessa suhteessa huonommin aiemmin, sekä uskoa, että vielä parempaa voi olla tulossa. Ja vasta harvat tiedostivat, että näin ei voi jatkua enää kovin pitkään.

On totta, ettei tästä ”oravanpyörästä” voida vain jäädä pois tyydyttävään, yleisesti hyvään kohtuullisuuteen; ei kansallisella tasolla. Se voi onnistua yksilöille ja pienille ryhmille, mikä ei ratkaise suuria ongelmia – ja se voisi onnistua globaalisti, jos saavutettaisiin laaja yksimielisyys tavoitteista ja toimintatavoista – ja nykyiset hyväosaiset joutuisivat tinkimään eduistaan. Siihen kannattaa pyrkiä, mutta ei kannata luottaa siihen, että se onnistuisi. Kansallisella ja Euroopan tasolla se on vaikeaa; suuret velat, kansainvälinen kilpailu ja riippuvuus ulkomaisista tuotteista tekevät siitä vaikeaa, mutta se ei merkitse, etteikö kohtuullisuuden tuottaman hyvinvoinnin suuntaan voisi ja pitäisi pyrkiä.

Voi olla, että tämä kuulostaa epärealistiselta, sosialistiselta, viherpiipertämiseltä tms., mutta on syytä muistaa, millainen on vaihtoehto. Jos katsotaan edelleen vain vaalikauden tai muutaman pituudelta, voi kilpailukyky ja talouskasvu näyttää hyvältä. Vielä voi pistää päänsä pensaaseen ja vaikka naureskella ilmastonmuutokselle. Mutta se ei jätä tulematta siksi. Ja vaikka se häviävän pieni vähemmistö ilmastotieteisiin perehtyneistä, joka uskoo, ettei ilmastonmuutos tulisi (tai itse asiassa olisi osin jo tullut) olisi oikeassa, ei se muuta vähääkään sitä, että nyt suruttomaan tapaan tuhlattavat uusiutumattomat luonnonvarat ovat loppumassa. Eikä sitä, että tulonjaon epäoikeudenmukaisuus tuottaa rikollisuutta ja turvattomuutta, edelleen yhteiskunnan epävakautta ja mahdollisesti lopulta vallankumouksen, jossa monen osa on kurja, olkoon tilanteeseen syyllinen tai ei.

Mitä politiikassa sitten pitäisi nyt tehdä? Vastaukseni on, että ennen muuta toisaalta estää epäoikeudenmukaisuutta ja tuhoa, toisaalta luoda toivoa ja edellytyksiä hyvälle tulevaisuudelle. On rajoitettava saastumista, suojeltava luonnoarvoja riistävältä hyödyntämiseltä, huolehdittava huono-osaisista ja investoitava koulutukseen ja tutkimukseen. Varoja tähän hankittaisiin verottamalla tehokkaammin pääomaa sekä vähentämällä haitallisia yritystukia.

Tami Sirén on euralainen terveyskeskuslääkäri ja Satakunnan Vihreiden eduskuntavaaliehdokas.