Suomi on jälleen valittu maailman onnellisimmaksi maaksi World Happiness Report -selvityksessä. Kahdeksatta vuotta peräkkäin Suomi komeilee listan kärjessä, ja muut Pohjoismaat seuraavat tiiviisti perässä. Tämä on uutinen, joka herättää kansainvälisesti ihailua, mutta samalla kotimaassa myös hämmennystä.

Miten Suomi voi olla maailman onnellisin, kun elinkustannukset nousevat, mielenterveyspalvelut ovat kriisissä ja nuoret kokevat kasvavaa epävarmuutta tulevaisuudestaan? Leikkaukset vievät lapsia köyhyteen. Viime viikolla julkaistu Nuorisobarometri vahvisti huolen: yhä useampi nuori tuntee ahdistusta ja epätoivoa. Tilastoja tarkastellessa onnellisuuden taakse piirtyy toinen kuva. Suomalaiset naiset kokevat Euroopan mittakaavassa eniten perheväkivaltaa. Itsemurhalukumme ovat edelleen kansainvälisesti korkeat. Yksinäisyys koskettaa kaikkia ikäluokkia, ja liian moni tuntee olevansa ulkopuolinen omassa yhteiskunnassaan. Voiko tätä siis kutsua onnellisuudeksi?

Mitä onnellisuusraportti oikeastaan mittaa?

World Happiness Report perustuu Gallup World Poll -kyselyyn, jossa ihmisiltä kysytään, kuinka tyytyväisiä he ovat elämäänsä asteikolla 0–10. Käytännössä kyse on siis subjektiivisesta kokemuksesta. Ja paljon myös siitä, kuka ylipäätään tulee kysytyksi. Tämä suhteutetaan tietyihin mittareihin, kuten BKT:hen, vapauden tuntemukseen ja terveyskustannuksiin.

Suomi menestyykin, koska vakaus ja perusturva luovat pohjan myönteiselle elämänkokemukselle. Ilmainen koulutus, terveydenhuolto ja sosiaaliturva ovat edelleen verrattain vahvoja, vaikka niiden laatuun kohdistuu jatkuvasti paineita. Lisäksi luonnon merkitys on yksi tutkimuksessa huomioitu tekijä, ja Suomessa jokamiehenoikeudet mahdollistavat luontoon pääsyn kaikille. Tämä on kiistatta arvokasta, mutta kuinka kauan? Ilmastonmuutos, metsien hakkuut ja lajikato uhkaavat ympäristöä, jonka olemme tottuneet pitämään osana kansallista identiteettiämme ja osana onnellisuuden kokemustamme.

Raportti ei kuitenkaan mittaa nytkään kaikkea. Se ei oikeastaan kerro, keiden ääni tutkimuksessa todellisuudessa kuuluu. On yleisesti tunnettu tosiasia, että kyselytutkimuksiin vastaavat ja osallistuvat useimmiten yhteiskunnan hyväosaisimmat. Ääni puuttuukin heiltä, jotka eivät enää jaksa vastata. Kuten myös niiltä, jotka eivät enää koe kuuluvansa tähän ”onnellisimpaan kansaan”.

Meksiko ja Suomi – kaksi erilaista onnellisuutta

Vertailukohtana voidaan tarkastella Meksikoa, joka sijoittuu onnellisuuslistalla sijalle 10. Varsin korkea lukema 150 maan joukossa. Suomi on tunnettu vakaudesta ja alhaisesta korruptiosta, kun taas Meksiko on yksi maailman korruptoituneimmista valtioista. Silti tässä tutkimuksessa meksikolaiset raportoivat vahvaa yhteisöllisyyttä ja elämäniloa, vaikka järjestelmät pettävät tai niitä ei ole. Tämä kertoo, että tutkimuksen onnellisuus ei ole vain rakenteita ja palveluita, vaan myös yhteisöllisyyttä, perhesiteitä ja elämänasennetta.

Suomessa onkin kaikki edellytykset hyvinvointiin, mutta liian usein ongelmia ratkotaan yksilön tasolla, mielenterveyslääkkeillä ja terapiajonoilla. Tavaroilla ja kauniilla kuvilla. Onnellisuus ei ole pelkkää infrastruktuuria, mutta se ei ole myöskään pelkkää henkilökohtaista selviytymistä. Siihen on hyvinvointivaltiomme ajatus myös perustettu.

Hyvinvointivaltio ei ole itsestäänselvyys

Suomen sijoitus raportin kärjessä ei siis tarkoita, että kaikki olisi kunnossa ja säästöjä voidaan yhä enemmän toteuttaa. Se toimii ennemmin muistutuksena siitä, miten paljon työtä hyvinvointivaltion ylläpitäminen vaatii. Taloudellinen eriarvoisuus kasvaa, ja yhteiskunta jakautuu entistä voimakkaammin. Mielenterveyskriisi on todellinen, ja se näkyy jokapäiväisessä elämässä. Nuoret kokevat tulevaisuutensa epävarmaksi, ja väestön ikääntyminen tuo mukanaan uusia haasteita.

Onkin tärkeää ymmärtää, että hyvinvointivaltio ei ole valmis rakennelma, vaan jatkuva yhteinen projekti. Sen säilyttäminen vaatii poliittista tahtoa ja kykyä katsoa lyhytnäköisen säästämisen yli.

Ehkä suurin kysymys ei olekaan se, kuinka onnellisia olemme, vaan se, keiden ääni kuuluu ja keiden ei. Eri tieteenalojen asiantuntijat ovat tehneet politiikkasuosituksia, mutta ne eivät usein näy tämän hetken politiikassa. Tällaisia onnellisuustutkimuksia voidaankin käsitellä väärin ja tehdä virhepäätelmiä. Suomi on edelleen maa, jossa on mahdollista rakentaa hyvää elämää, mutta se ei ole itsestäänselvyys, eikä se jakaudu tasaisesti kaikille. Onnellisuus ei ole vain tunne, vaan myös oikeudenmukaisuuden, osallisuuden ja yhteisöllisyyden kysymys.

Meidän pitäisikin siis kysyä: kenen onnellisuudesta tässä tutkimuksessa puhutaan? Ja mitä olemme valmiita tekemään, jotta ykkössijamme merkitsisi muutakin kuin hyvää sijoitusta tilastossa?

Lopulta on hyvä pohtia, mitä se onnellisuus oikeastaan onkaan.

// Iina Hedback

(kuva: Paulina Rökman)