Luontosuhteemme on poikkeuksellisissa oloissa koronavuonna vahvistunut. Moni on löytänyt ensimmäistä kertaa elämässään lähiluonnon tai luontomatkailun kotimaassa. Löytänyt rauhaa ja lohtua lähimetsästä, tunnistanut uuden sienen, huomannut lintujen uskomattoman värikirjon, tunnistanut tutun laulajan, rakentanut pörriäiselle pesän.
Luontosuhteemme on muuttunut ajan kuluessa. Historiallisesti luonto on ollut kunnioitusta herättävä, pelottavakin, mutta samalla elämää mahdollistava ruoka-aitta ja resurssivarasto. Saaliseläimen elämää kunnioitettiin ja sen kaatamista – elämän uhraamista – arvostettiin. Modernina aikana eläimistä ja luonnosta tuli yhä kasvavassa määrin ihmisen taloudellisten intressien kohde. Niistä otettiin irti kaikki, mitä tarvittiin ja saatiin, seurauksista välittämättä. Jossain vaiheessa huomio kohdistui kehityksen kielteisiin seurauksiin, saastumiseen ja haittoihin. Keski-Suomessa moni muistaa Irwin Goodmanin laulun Lievestuoreen Liisasta, tytöstä tehtaan saastuttaman haisevan järven rannalla: ”Ja katsoimme likaojan juoksuun / Sen kuohuissa rakkaus soi / Sun hurmaavan hajuvetes tuoksu / Se varmuuden leivästä toi”. Huomattiin, ettei näin voi jatkaa. Kansakunta alkoi vaatia muutosta, ja se saatiin aikaan. Suomi sääti luonnon- ja vesistöjensuojelulakeja, tehtaiden prosessit puhdistuivat, samoin järvet, ja samalla luotiin työtä ja keksintöjä uuden puhtaamman teollisuuden tarpeisiin. Yhteiskunta, ihmiset ja luonto hyötyivät. Seuraavaksi huomattiin luonnon tuomat hyödyt ihmisten terveydelle ja hyvinvoinnille: stressi ja verenpaine laskevat ja mieliala kohoaa luonnossa liikkuessa, mikä havaittiin myös tutkimuksissa.
Luontoharrastuneisuus on muuttunut yhä useampien vapaa-ajanviettotavaksi, kun mahdollisuudet siihen ovat lisääntyneet erilaisten harrastuslajien ja reittien tullessa yleiseen tietoisuuteen ja retkikohdetietojen saatavuuden parantuessa. Ehkä seuraavassa vaiheessa hyväksymme luonnon ja eläinten itseisarvon, sen ettei niistä tarvitse olla mitään hyötyä, riittää ja on arvokasta, kun ne vain ovat. Tiedemaailman keskusteluissa filosofit ympäri maailman ovat puhuneet luonnon itseisarvon puolesta jo 1970-luvulta lähtien esittäen moninaisia perusteluja luonnon arvostuksen puolesta. Esimerkiksi lajit (tai sukulinjat, lineages) ovat jokainen oma uniikki historiallinen jatkumonsa. Lajin tuhoaminen sen sukupuuton aiheuttamalla on kuin ihmiskunta repisi vielä lukemattomia sivuja kirjasta, jonka kieltä olemme vasta ylipäätään opettelemassa, kirjoitti ympäristöfilosofi Holmes Rolston III jo 1985.
Se, ettei luonnolla tarvitse olla hyötyarvoja ihmisen kannalta, ei poista ihmisten mahdollisuutta iloita ja nauttia ja toki näin samalla hyötyä luonnosta. Myös taidetta ja kulttuuria on kautta aikojen arvosteltu ”hyödyttömyydestä” ja samoin kuin luontoa nykyisin, niiden olemassaolon tärkeyttä perusteltu ihmiselle koituvilla kiistattomilla hyödyillä. Luonnosta ja taiteesta voi nauttia yleisesti, mutta ilo ja nautinto kasvaa harrastuneisuuden ja tiedon lisääntyessä. Kun kuulee tutun musiikin, tunnistaa tekijän ja mahdollisesti genren tai tunnistaa Gallen-Kallelan työn ja yhdistää sen Suomen historian kansallisromanttiseen kauteen, taidenautinto saa uuden, syvemmän sävyn ja ilo ja hyvänolontunne kasvaa entisestään. Samoin käy luontosuhteen syvetessä: metsä ei ole vain metsä, vaan sieltä löytyy uskomaton lajien kirjo. Kasveja, eläimiä, sieniä, ääniä – pelkkä vihreyden, vehreyden näkeminen ja lintujen seuraaminen tuottaa hyvää oloa. Lajien tunnistaminen tuottaa erityistä tyydytystä. Kun huomaa vanhan haavan, jonka kylkeä pikkutikka tarmokkaasti takoo, aukeaa vähitellen uusi maailma, ja laji lajilta silmät ja korvat avautuvat. Toivottavasti aukeaa myös uusi ymmärrys: luonto on ihmisestä ja sen murheista huolimatta olemassa. Koronavuodesta täysin piittaamatta talitiainen laulaa. Sillä on ehkä nyt enemmän ihmiskuulijoita, jotka pysähtyvät sitä kuulemaan, mutta siellä se laulaa, ja se on lohdullista. Ihminen tarvitsee luontoa sen itsensä vuoksi. Sieltä kaikki tulee ja sinne kaikki päättyy, ihminen on lopulta täysin riippuvainen luonnosta.
Ihmislajin seuraava ja tärkein tehtävä on turvata luonnon monimuotoisuus, taklata ilmastonmuutos, eikä pelkästään itsensä takia vaan muiden lajien säilymisen vuoksi. Meillä on kiire ilmastonmuutoksen torjumisen kanssa. Vielä kiireempi meillä on turvata vanhat metsät ja sellaiset joet, järvet, suot ja tunturit, joita emme saa takaisin koskaan, jos ne menetämme. Vanha metsä ei ole ennallistettavissa, sillä metsä on vanha vasta 200 vuoden kuluttua, mutta ei silloinkaan niin vanha kuin nyt säästetty vanha metsä. Kuten haisevan Lievestuoreen järven kohdalla, nyt on vaadittava muutosta ja varmistettava, että se saadaan ajoissa.