ViNOn Väentapaamisen 16.10.2016 yhteydessä Tampereella järjestettiin paneeli ns. taitettua indeksiä koskevasta kansalaisaloitteesta ja ennen kaikkea sen vaikutuksista nuoriin. Keskusteluun osallistuivat Suomen Senioriliikkeen aloitteen isä, entinen kansanedustaja Kimmo Kiljunen, ViNOn toinen puheenjohtaja Saara Ilvessalo ja allekirjoittanut.

Kiljunen argumentoi voimakkaasti aloitteen puolesta, jopa niin voimakkaasti, että aloin hiukan epäillä torjuvaa kantaani. Jotta voisin perehtyä hänen ajatusmaailmaansa paremmin, ostin Kiljuselta hänen tuoreen teoksensa ”Eläkekatekismus”.

Löysin kyllä teoksesta muutamia näkökulmia, joissa voin olla yhtä mieltä Kiljusen kanssa. Ensinnäkin, on selvää, että vuosikymmenien taakse ulottuva ennustaminen on enemmän arvaamista kuin laskentaa. Pienetkin lähtöarvojen muutokset, kertautuessaan korkoa korolle–periaatteen mukaisesti, antavat 2060-luvulle tultaessa merkittävästi erilaisia tuloksia. Niinpä eläkerahastojen tuotto-oletuksena käytetty 3,5 % on varmasti väärin, samoin arviot inflaatiosta ja palkkatason noususta. Valitettavasti emme tässä vaiheessa vielä tiedä, kumpaan suuntaan ja kuinka paljon väärin nuo arviot ovat. Kiljunen korostaa, että eläkerahastojen tuotto oli 1996-2015 keskimäärin 4 % ja 2015 jopa 5,2 %. Toisaalta 2016 tuotto oli pyöreä 0 %!

Toiseksi voin yhtyä näkemykseen, että kertyneet ”ylisuuret” eläkerahastot (noin 180 miljardia euroa), joihin Kiljunen iskunsa pääasiassa kohdistaa, ovat kohtuuttoman suuria ja niiden kertymää tulisi jollain keinolla voida säädellä. Mieleeni tuli palkkaindeksiin siirtymisen sijasta yksinkertainen keino: entä jos keskustelu siirrettäisiin eläkemaksun suuruuteen? Nythän se on 24,4 % ja ne ylisuuret rahastot kertyvät eläkeyhtiöihin tuon prosentin perusteella. Pienempi eläkemaksu voitaisiin käyttää vastaavaan palkkatason alentamiseen, nettopalkan säilyessä ennallaan. Kokonaispalkka pienenisi, ja tämä jos mikään olisi reaalista kilpailukyvyn parantamista. Taloudellisen dynamiikan seurauksena alempi eläkemaksu kohentaisi Suomen kilpailukykyä ja johtaisi työllisyyden kasvuun. Rahastot pienenisivät pikkuhiljaa tai ainakin suurempi osa rahastoista jouduttaisiin käyttämään eläkkeisiin.

Mutta monesta muusta Kiljusen argumentista olen edelleen eri mieltä. Yksi niistä on uusi Kikyyn liittyvä uusi eläkeratkaisu, joka tuo eläkkeiden kertymiseen kokonaan uutta epävarmuutta. Ratkaisussa on pyritty ottamaan huomioon eliniänennuste ja ratkaisun vaikutus eläkkeellejäämisikään, mutta niiden ennustaminen on huomattavan epävarmaa. Ennen kuin järjestelmään tehdään muutoksia, tulisi uudesta eläkejärjestelmästä saada edes muutaman vuoden kokemus.

Kiljunen puhuu ja kirjoittaa paljon vanhuusköyhyydestä ja käyttää tukena kansainvälisiä tilastoja. Onko niissä otettu palkka- ja eläketason lisäksi huomioon kertynyt omaisuus? Harvalla eläkeläisellä on velkaa ja huomattavan moni asuu omistusasunnossa. Se on Suomessa kansainvälisesti poikkeuksellista – muualla asutaan paljon enemmän vuokra-asunnossa. Onko kuukausitulo oikea mittari köyhyydelle? Paljon puhutaan matkustavista tai etelään muuttavista eläkeläisistä, lapsille ja lastenlapsille suunnatusta tuesta jne. Suuri osa eläkeläisistä vaikuttaa aika hyvin toimeentulevilta.

Sitten on terminologinen sekaannus: aloitteessa puhutaan ostovoiman säilyttämisestä, minkä nimenomaan turvaa nykyinen eläkkeen sitominen 80-prosenttisesti kuluttajahintaindeksiin. Kirjan lukemalla paljastuu, että itse asiassa sanalla ostovoimalla tarkoitetaan käsitettä hyvinvointi. Taitettu indeksi on tosiasiassa taannut itse ostovoiman säilymisen, kun taas hyvinvointiin on sisällytetty kateuselementti: jos palkat nousevat, pitäisi eläkkeenkin nousta. Ostovoiman säilyminen ei siis riitä säilyttämään ”hyvinvoinnin” tasoa!

Kiljunen toteaa usein, että ”eläke on myöhennettyä palkanmaksua”. Onko tämä todella yleinen käsitys ja kanta? Voiko olla näin, kun yleisesti on tiedossa, että nykyisten eläkeläisten saama eläke maksetaan osin eläkeläisten itsensä maksamien eläkemaksujen sijoitustuotoista ja osin nykyisten palkansaajien maksamista eläkemaksuista. Eläkkeestä ei senttiäkään tule asianomaisten eläkeläisten itse maksamista varoista – niistä maksettiin edellisen eläkeläissukupolven eläkkeet.

Aloitetta on usein kritisoitu siitä, että palkkaindeksiin siirtyminen ei auta takuueläkkeellä olevia ja lisäksi auttaa vain minimaalisesti sellaisia eläkeläisiä, joiden eläkkeestä osa määräytyy kansaneläkkeen ja osa työeläkkeen pohjalta. Kiljunen vetoaa tässä siihen, että jos takuueläkkeen nauttijat jäävät jälkeen, valtiovalta kyllä hoitaa tähän korjauksen, verovaroista. Tästä tuskin on takeita.

Palkkaindeksiin siirtyminen ohjaa suurempaa eläkettä hyvätuloisille eläkeläisille, samassa suhteessa kuin nykyinen eläke on suurempi. Tätä Kiljunen pitää luonnollisena – toiset saivat töissä ollessaan parempaa palkkaa kuin toiset, josta johtuen eläkkeet porrastuvat samalla tavoin.

Tähän Kiljunen tuo kuitenkin ihan hienon ratkaisuehdotuksen: maksetaan vaikka kertaluontoisesti yhtenä vuonna kaikille keskimääräisen eläkkeen suuruinen euromääräinen summa. Silloin köyhimmät hyötyisivät suhteellisesti enemmän kuin rikkaat. Kaunis, mutta valitettavan epärealistinen heitto.

Kiljunen tuo jatkuvasti esille, että eläkeindeksin muuttaminen olisi nuorten etu. Pääasiallinen perustelu tälle väitteelle on, että nuorille luotaisiin työpaikkoja, jos kertyneitä eläkevaroja sijoitettaisiin Suomeen ja tuottoja käytettäisiin luomalla nuorille työpaikkoja. Paremmat eläkkeet käytettäisiin kulutukseen, mitä kautta työpaikkoja syntyisi. Kiljusen mukaan tätä kautta syntyisi 50 000 uutta työpaikkaa. Laskelmalle ei esitetä mitään perusteita, ei myöskään sille, kuinka eläkeyhtiöitä ohjattaisiin sijoittamaan eläkevaroja Suomeen ulkomaiden sijasta. Muuta perustelua uudistuksen edullisuudesta nuorille ei esitetä, ellei sellaiseksi lasketa sitä houkuttelevaa näkymää, että nykynuoret, jäädessään aikanaan eläkkeelle, saisivat paremman eläkkeen kuin nykyiset eläkeläiset. Tosin hintana olisi työuran aikaisten eläkemaksujen korottaminen. Se tuskin parantaisi Suomen kansainvälistä kilpailukykyä.

Osin yhdyn Kiljusen näkemykseen eläkevakuutusyhtiöiden määrästä. Meillä on toistakymmentä yhtiötä, jotka kilpailevat keskenään mm. asiakaspalautuksilla ja –hyvityksillä. Nämä on mm. Finanssivalvonta asettanut kyseenalaisiksi. Onko toisaalta yhtiöiden sosialisointi ja työeläkkeiden keräämisen, tallettamisen, sijoittamisen ja eläkkeiden maksun siirto KELAlle tai muulle perustettavalle valtion työeläkeyhtiölle oikea keino? Kuinka sellainen edes olisi esim. perustuslain puitteissa mahdollista? Kyse on kuitenkin yksityisomaisuudesta vaikka näiden yksityisten yhtiöiden varojen kertymä on seurausta lainsäädännöstä. EU:kin taitaa olla sillä kannalla, ettei kilpailua saa uudestaan ryhtyä rajoittamaan sektorilla, joka on avattu kilpailulle.

Se mihin hallituksen ja eduskunnan päätösvalta hyvinkin ulottuu, on tämän eläkekertymän periaatteiden säätäminen.

Lopuksi pitkäaikaisen ennustamisen ongelmallisuudesta: Eläketurvakeskus tukeutuu laskelmissaan OECD:n selvityksiin. Niissä on maakohtaisten vertailujen ja laskelmien määrävuotena 2060 – eläkelaskelmat on tietysti, epävarmuuden lisääntymisestä huolimatta – tehtävä kohtalaisen pitkällä tähtäyksellä. OECD:n selvityksestä Pensions at Glance 2015 (378 sivua tiukkaa asiaa) eri jäsenmaiden indeksointiperiaatteet käyvät ilmi sivuilta 129 olevasta taulukosta.

Tämän kaiken pohdittuani palasin kyllä aiemmalle kannalleni eli vastustan Kiljusen kansalaisaloitetta.