Päätös asettua ehdolle ei syntynyt hetkessä, mutta se tuntui lopulta väistämättömältä. Etsin pitkään
ehdokasta, joka ajaisi erityislapsiperheiden, kehitysvammaisten ja omaishoitajien asioita juuri sillä
intensiteetillä ja sydämellä, jonka nämä asiat ansaitsevat. Kun en löytänyt sellaista, tajusin, että minun on aika astua itse esiin.

Harvinaisesti sairas poikani muistuttaa minua joka päivä aurinkoisella katseellaan siitä, että hänellä
– kuten jokaisella muullakin – on oikeus elämään ja siihen tukeen, jota hänen arkensa vaatii. Yhteiskunta
ei saa unohtaa niitä, jotka tarvitsevat enemmän apua. Meidän on pidettävä ääntä heidän puolestaan,
joiden ääni ei muuten kuulu.

Päätin siis ryhtyä ehdokkaaksi, koska haluan rakentaa inhimillisempää yhteiskuntaa. Sellaista, jossa
erityislapset saavat tarvitsemansa tuen ilman taistelua, omaishoitajat eivät joudu jaksamisensa
äärirajoille, ja vammaisten oikeudet eivät jää leikkausten jalkoihin. Yksinhuoltajia ei myöskään voida
unohtaa – heidän arkeensa kohdistuu usein valtavia paineita, ja tuen on löydettävä perille ajoissa.

Työskentelen keikkaluonteisesti lastensuojelussa, mikä on antanut minulle entistä syvemmän
ymmärryksen siitä, kuinka tärkeää varhainen puuttuminen ja perheiden riittävä tukeminen on. Näen
läheltä, mitä tapahtuu, kun apua ei ole saatavilla tarpeeksi ajoissa – ja toisaalta, kuinka suuri merkitys
oikein kohdennetulla tuella voi olla.

Minulla on myös vahvaa taloustietämystä vuosia kestäneen työsuhteeni kautta finanssialalla. Olen hyvin
tietoinen siitä, ettei raha kasva puissa, mutta tiedän myös, mitä pahimmillaan tapahtuu, kun perheet eivät saa ajoissa sitä apua ja tukea, jota heidän kantokykynsä tarvitsee. Siksi haluan tuoda päätöksentekoon
sekä sydäntä että talousymmärrystä – vastuullisesti, mutta ennen kaikkea inhimillisesti.