Keskustelu uskonnonopetuksesta on jälleen herännyt pienen tauon jälkeen. Edellisen kerran asia oli tapetilla, kun peruskoulun tuntikehykstä sorvattiin. Siinä uskonnon opetusta vähennettiin yhdellä vuosiviikkotunnilla, mikä ei merkittävästi muuttanut uskonnonopetuksen asemaa koulussa. Keskustelussa on esiintynyt monia erilaisia mielipiteitä. Karkeasti ne voi jakaa kolmeen eri kategoriaan.
1. Ei uskonnonopetusta ollenkaan. Tämän mallin kannattajien ajatuskulku perustuu ajatukseen uskonnon yksityisestä luonteesta. Koulun ei heidän mukaansa tukea uskonnonopetuksella yhtäkään uskontokuntaa, vaan uskontokuntien pitäisi itse hoitaa uskonnonopetus koulun ulkopuolella.
2. Nykyinen oman uskonnonopetus pitäisi muuttaa kaikille yhteiseksi uskontotiedon opetukseksi. Tämä malli pitää uskonnoista koulussa annettavaa tietoutta tärkeänä. Opetuksen pitäisi olla kaikille yhteistä ja mihinkään uskontokuntaan sitoutumatonta.
3. Nykyisen mallin eli oman uskonnonopetuksen kannattajat. Oman uskonnon opetuksessa kaikilla uskonnoilla on oma opetussuunnitelmansa, joka lähtee kyseisen uskonnon omasta arvopohjasta. Tämän mallin kannattajat kokevat hyväksi, että koulu opettaa neutraalisti, ilman tunnustuksellista otetta. Nykyistä oman uskonnon opetuksen mallia ei pidä sekoittaa sitä edeltäneeseen tunnustukselliseen uskonnonopetukseen, johon sisältyi uskonnonharjoitusta.
Näistä kolmesta ensimmäinen malli ei minun näkemykseni mukaan tule kuuloon alkuunkaan. Perusteeksi riittää toteamus siitä, että ennakkoluuloja vastaan paras lääke on asiallinen tieto. Suomalainen suhteellisen vakaa yhteiskunta tarvitsee kansalaisia, joilla on tietoa eri uskonnoista ja kykyä ymmärtää uskonnollista ajattelutapaa, kieltä ja kulttuuria – myös omaansa. Vaikka ei uskonnollista maailmankatsomusta olisikaan, on kulttuurin ymmärtämisen vuoksi hyvä hallita näitä taitoja. Mikäli koulu lopettaa neutraalin uskonnollisen tiedon opettamisen, siitä seuraa väistämättä uskonnollisen fundamentalismin nousu yhteiskunnassa.
Tässä tullaan sitten siihen vaikeampaan kysymykseen: oman uskonnon opetus vai kaikille yhteinen uskontotieto? Tähän kysymykseen ei ole lyhyttä ja helppoa vastausta. Kummassakin mallissa on omat hyvät ja huonot puolensa.
Nykyinen malli syntyi, kun tunnustuksellinen uskonnonopetus lopetettiin ja sen oppisisältöjen pohjalta rakennettiin nykyinen oman uskonnon neutraali opetus. Tämän mallin huono puoli on se, että oppilaiden hajauttaminen eri opetusryhmiin koetaan vaikeaksi ja sen pelätään hajottavan koululuokkien yhteenkuuluvuuden tunnetta. Itse en ole tällaista ilmiötä huomannut. Oppilaat pitävät oman uskonnon opetusta luontevana. Erityisesti pienryhmäuskontojen edustajat pitävät erityisen tärkeänä sitä, että he saavat oman uskontonsa opetusta. Todellinen ongelma taitaa olla kuitenkin raha. Kaikille järjestetty oman uskonnon opetus on kallista.
Kaikille yhteisen uskontotiedon opetuksen selkeästi paras puoli on se, että se on halvempaa järjestää kuin oman uskonnon opetus. Varmasti se myös helpottaisi koulun arkea esimerkiksi lukujärjestyksen teossa. Ongelmallista tässä mallissa on se, mihin eettiseen järjestelmään opetus kytketään. Kuinka rakennetaan kaikille yhteisen uskonnonopetuksen arvopohja?
Kysymys ei ole niin yksinkertainen kuin se ensi alkuun kuulostaisi olevan. Arvelen, että tämän oppiaineen opetus tulee heijastaa tulevaisuudessa suomalaista kristillissävytteistä arvomaailmaa, joka tuntuu meille kaikille itsestään selvältä. Nykyisessä luterilaisessa uskonnonopetuksessa olleet oppilaat eivät varmasti eroa edes huomaisi, mutta muslimit, ortodoksit, katolilaiset, krisnat ym.varmasti huomaisivat. Ikävin ratkaisu tähän ongelmaan on se, että tutkitaan vain eri uskontoja. Poistetaan etiikan opetus kokonaan. Lapsi menee pesuveden mukana.
Edellä esitetty ongelma on sitä suurempi, mitä nuoremmasta oppilaasta on kysymys. Ala-asteella on oppilaiden vielä vaikea hahmottaa uskonnollisen tiedon ja uskonnonharjoituksen rajoja, mikä tarkoittaa sitä, että jos alakoululainen kysyy, mihin hänen juuri edesmennyt mumminsa on mennyt, ei auta ruveta vertailemaan eri uskontojen ajatuksia asiasta. Vastauksen tulee olla hänen oman uskontonsa mukainen. Lukiotasolla asia on toinen, koska asioita voidaan jo pohtia teoriatasolla. Lukiolainen pystyy (melkein aina) jo hahmottamaan oman uskonelämänsä ja koulun tietopohjaisen aineen eron. Yläasteella mennään rajapinnalla tässä kysymyksessä. Opettajana koen kaikille yhteisen aineen opettamisen, jos ei mahdottomaksi, ainakin haastavaksi.
Koulun tehtävä on rakentaa omalta osaltaan suomalaista yhteiskuntaa kasvattamalla ja välittämällä suomalaisen yhteiskunnan arvoja. Kouluopetuksessa pitää pohtia, mitkä osa-alueet on tärkeitä yhteiskunnan kannalta. Uskonnonopetuksessa ei ole kysymys kirkon asemasta yhteiskunnassa tai islaminuskoisten määrän lisääntymisestä. Kysymys on siitä, mitkä taidot on olennaista oppia koulutiellä. Uskonnon oppiaineen asema kulttuurin lukutaidon ja suvaitsevuuden edistäjänä on korvaamaton.
Itse olen taipuvainen kannattamaan nykyistä oman uskonnon mallia. Se on hyväksi havaittu, ja siinä mielestäni toteutuu positiivisen uskonnonvapauden periaate parhaiten koulussa. Sen sijaan olisin valmis rakentamaan kaikkien uskontojen opetussuunnitelmat uusiksi. Tässä työssä pitäisi rakentaa kaikkien uskontojen opetussuunnitelmat temaattisesti ja yhteisen mallin mukaan.
Omasta mielestäni voisi aivan hyvin työstää kompromissimallin, johon kuuluisi:
1) oman uskonnon opetusta omissa ryhmissä
2) kaikille yhteistä uskontotietoa
3) kaikille yhteistä elämänkatsomustietoa.
Kaikille noille kolmelle on hyviä perusteluja. Kahta ensimmäistä onkin jo perusteltu tässä blogissa. Lueskeltuani erästä mielipidekirjoitusta elämänkatsomustiedosta tuli mieleen, että on varmaan sääli että sitä saavat lukea vain uskonnottomat. Aivan hyvin sekin olisi varmasti kelvollista uskonnon omaaville oppilaille, koska eihän se liene vastapaino uskonnonopetukselle vaan avuksi itsenäisen ajattelun tiellä moraalin ja etiikan pohdinnassa. En ole sitä kylläkään koskaan opiskellut, mutta otaksun sen olevan samanhenkistä kuin Prometheus-leirit.
Eli meillä olisi työnjako: oma uskonto, muut uskonnot, yleinen (uskonnoista riippumaton) etiikka. Näiden tulisi kouluopetuksessa vuorotella sopivasti, ehkä niin että saman kouluvuoden aikana olisi oltava kaikkia kolmea mukana, mutta toki vuoden eri osissa. Jos samoja opettajia käytetään useaan eri aiheeseen, heillä tulee olla valmiudet samaistua useisiin rooleihin, ja tässä olisi tietenkin oltava tarkkoja. Aikataulutuksessa saattaa tulla käytännön ongelmia, mutta voisivatkohan naapurikoulut vuorotella tässä järjestyksessään jos käyttävät samoja opettajia?
Ev.lut. oppilaista en sinänsä ole huolissani, mutta muunuskoisista oppilaista kyllä. On hyvä asia, jos koulu pystyy huolehtimaan heidän uskontonsa opetuksesta maltillisten suuntausten hengessä. Ja yhteishenki kaikkien kanssa, eri uskontokuntien kesken, lienee hyvä varmistaa yhteisen uskontotiedon ja elämänkatsomustiedon tunneilla. Samalla toimitaan eurooppalaisen sekulaaris-humanistisen keskustelevan ja kyseenalaistavan ilmapiirin hengessä positiivisen uskonnonvapauden puolesta.
Kiitos Noora hyvin perustellusta vastineestasi. Puutun omassa vastauksessani aivan kirjoituksesi lopussa olevaan kohtaan:
”Hyvin toteutettu yleinen uskonnonopetus tarjoisi tietoa ja eväitä oppilaan oman maailmankuvan rakentamiseen sekä ohjattua vuorovaikutusta erilaisten näkemysten kohtaamisessa.”
Juuri näin! Olen kanssasi täsmälleen samaa mieltä. Lisäksi kysyn, että mille filosofiselle pohjalle tämä oman maailmankuvan rakennus pohjautuisi?
Luulen, että yhteinen katsomusaine väkisinkin heijastaisi luterilaisia kristillisiä arvoja, jotka muutenkin vielä yhteiskunnassa ja suomalaisessa kulttuurissa painavat läpi. Sinänsä nykyinen systeemi ei siis muuttuisi enemmistön kannalta kovinkaan paljon. Häviäjinä ovat pienryhmäiset uskonnot ja siinä pelkona on esimerkiksi Islamin opetuksen siirtyminen moskeijoihin. Silloin ei opetussuunnitelmiin paljon pääsisi vaikuttamaan.
Yllättäen toinen ryhmä, joka varmasti kokee kaikille yhteisen kouluaineen problemaattiseksi on tunnustavat ateistit. Heille on nykyään tarjolla opetussuunnitelmaltaan ihan mallikas elämänkatsomustieto.
Uskontotieto on periaatteiltaan hieno ajatus. Kukaan ei vaan ole vielä valottanut käytännön tasolla, mihin filosofiaan tai eettiseen ajatteluun se kytketään?
Pahin peikko on ilman muuta katsomusaineen lopettaminen koulusta kokonaan. Siinä annetaisiin uskonnollisen fundamentalismin kasvulle vähän liiankin hyvä kasvualusta.
Nykyinen malli opettaa vain ”omaa uskontoa” on omalta osaltaan johtanut alaluokilla kummallisiin tilanteisiin:
Päivänavausta koululle pitämään tullut pappi on käytävällä kävellessään aiheuttanut 12-vuotiaissa oppilaissa reaktioita tyyliin: ”Iik, mä oon ET:ssä, en mä saa nähdä pappia!”
Kun joulun alla on mainittu Jeesus uskontotuntien ulkopuolella, luokassa on usein joku, joka sanoo äidin ja isän kieltäneen Jeesus-juttujen puhumisen tai kuuntelun.
Toisen katsomusaineen opettajan sairastuttua kyseisellä tunnilla käyneet oppilaat ovat joutuneet jäämään muun luokan kanssa uskontotunnille. Tästä on seurannut aivan uskomattomalta kuulostava ongelma siitä, voiko uskontotuntia pitää normaalisti, kun joukossa on muiden katsomuksien edustajia. Näistä tilanteista kun voi huoltajalla olla aina oma vahva näkemyksensä.
Lista ”tunnustuskunnittain” järjestetyn opetuksen vaikutuksista ei lopu yllä oleviin kolmeen esimerkkiin. Minä ja muut -ajattelun lisääntymisen lisäksi oman uskonnon opetus on kallista ja hankalaa sijoittaa lukujärjestykseen. Olenkin itse (kristittynä) opettajana vahvasti kallistunut yleisen uskonnonopetuksen kehittämisen puoleen ja toivoisin sen olevan kaivattu lisä kulttuurien välisen vuorovaikutuksen lisääntymisessä.
Vaikka blogikirjoitus on pääosin hyvä kuvaus keskusteluun nousseista vaihtoehdoista, en ymmärtänyt mihin ongelmiin kirjoittaja viittasi uskonnonopetuksen ”eettiseen järjestelmään kytkemisellä” tai sillä, kuinka rakennetaan ”yhteisen uskonnonopetuksen arvopohja”. Eiväthän nämä kysymykset ole ongelmia muillakaan oppitunneilla tai edes opetussuunnitelman perusteissa.
Jokaisessa opetus- ja kasvatustilanteessa opettajan täytyy tiedostaa oma arvopohjansa ja toimintamallinsa. Toki tilanteet vaihtelevat ala-asteen ja lukion välissä paljon ja ymmärrän kirjoittajan huolen ikäkaudelle soveltuvasta pedagogiikasta. En kuitenkaan näe miksi tässä aineessa pätevät opettajat olisivat yhtään ammattitaidottomampia kuin muissakaan aineissa, joissa opetuksen taso ja sisällöt määritellään oppilaiden iän mukaan.
Opettajan arvopohja on se, joka kasvatuksessa ja opetuksessa näkyy ja arvoiltaan täysin vapaa tai yhdenmukainen koulumme ei tule koskaan olemaan. Siksi hyvä opettaja kykenee tarkastelemaan omia arvojaan, toimintamallejaan ja sitä, mitä hän niillä eteenpäin välittää, oli kyseessä sitten puuttuminen ruokajonossa tönimiseen, välitunnilla huoritteluun tai opettaminen Nooan arkista, karman laista, eutanasiasta tai kasteesta.
Väitän, ettei nykyisessä uskonnonopetuksessakaan kaikki opettajat automaattisesti omaksu oppitunnin ajaksi kristillistä arvomaailmaa eikä opetuksella ole yhtenäistä arvopohjaa. En myöskään itse opettajana haluaisi laajentaa toimenkuvaani kertomalla oppilaalle, mihin hänen mummonsa kuoleman jälkeen menee.
Hyvin toteutettu yleinen uskonnonopetus tarjoisi tietoa ja eväitä oppilaan oman maailmankuvan rakentamiseen sekä ohjattua vuorovaikutusta erilaisten näkemysten kohtaamisessa. Uskonnolliset yhteisöt voisivat vastedeskin tarjota mahdollisuuden oman uskonnon harjoitukseen, mutta koulu olisi paikka, jossa erilaisuus olisi mahdollista kohdata opetussuunnitelman perusteiden ja yhteiskunnan parhaaksi katsomien tavoitteiden mukaisesti.