Toukokuussa 2013 julkaistiin Max Mannolan kautta Armon Vihreiden työryhmän kannanotto uskonnon opetuksesta. Kirjoitusta tarjottiin julkaistavaksi useisiin sanomalehtiin ja se hyväksyttiin ainakin Satakunnan Kansassa. Mannola julkaisi sen pidemmässä muodossa myös netissä, Uuden Suomen Puheenvuorossa 19.5.
Alla julkaistun kannanoton pitempi muoto. Kannanottoa tai sen julkaisemista saa kommentoida alla. On suotavaa mennä kommentoimaan myös Uuteen Suomeen, http://maxman.puheenvuoro.uusisuomi.fi/140575-oman-uskonnon-opetus-on-edelleen-tarkeaa
————————————-
Oman uskonnon opetus on edelleen tärkeää
Uskonnonopetuksen ympärillä on ollut viimeisen vuoden aikana runsaasti keskustelua opetuksen mallin muuttamisesta. Nykyinen malli lähtee siitä, että kukin saa oman uskontonsa opetusta jos kyseiselle uskonnolle on riittävän monta oppilasta ja sillä on hyväksytty opetussuunnitelma. Keskustelussa on esitetty ajatusta kaikille yhteisestä uskontotiedon opetuksesta, joka olisi siis täysin uusi oppiaine kouluissa, mutta koostuisi käytännössä nykyisen oppiaineen joistakin sisällöistä.
Uskonnon opetusta koskevissa päätöksissä olisi hyvä yhdistää esitettyjen mallien parhaita puolia. Olemme pohtineet malleja yhdistyksessämme (Armon Vihreät ry) ja suosittelemme, että merkittävä osa peruskoulun uskonnonopetuksesta ja ainakin yksi lukion uskonnon kursseista olisi oman uskonnon opetusta. Kaikille yhteinen uskontotieto voi myös olla hyödyllinen, mutta kaikkea uskontoon liittyvää opetusta ei tule panna sen varaan.
Oman uskonnon opetus heijastaa parhaiten positiivisen uskonnonvapauden periaatetta. Se osoittaa, että valtio arvostaa uskontoja positiivisina voimavaroina ja kunnioittaa myös vähemmistöjen arvomaailmaa. Samalla se edistää sitä, että omaa uskontoa opetetaan maltillisella tavalla ja eurooppalaisen sekulaaris-humanistisen keskustelevan ilmapiirin hengessä, ihmisoikeuksia kunnioittaen.
Oppilaat tarvitsevat tietoa oman uskontonsa perusteista, jotta he sen pohjalta pystyisivät paremmin keskustelemaan muiden vakaumusten edustajien kanssa. Tämä lisää suvaitsevaisuutta paremmin kuin malli, jossa oman uskonnon opetus on minimaalinen tai jää täysin kodin harteille. Ammattitaitoisesti hoidetussa koulun opetuksessa on luontevaa oppia kriittisyyttä myös omaa ajatteluaan kohtaan. Sekaryhmissä tämä on vaikeaa, koska käytännössä oppilas joutuu psykologiseen puolustusasemaan.
Erityisen tärkeää on huomioida eriuskoiset ja uskonnottomat. Uskonnonopetus kouluissa luo pohjaa maahanmuuttajien kotoutumiselle. Se myös vahvistaa yhteiskuntarauhaa, koska se ehkäisee fundamentalististen ääriryhmien muodostumista.
Oman uskonnon opetus on tärkeää etenkin alakoulussa, jossa uskonnon opetusta voi verrata äidinkielen opetukseen. Koulussa lapselle opetetaan ensin äidinkieltä ennen kuin hänelle aletaan opettaa vieraita kieliä. ”Neutraalius” ei tässä toimi: Ei lapsille olla puhumatta ajatellen, että lapsi voi sitten myöhemmin itse valita äidinkielensä. Lapsella on myös oikeus omaan ja vanhempiensa uskontoon. Koulunsa aloittavan lapsen ajattelukyky ei ole niin kehittynyt, että hän pystyisi käsittämään, jos hänelle aletaan heti selittää kaikkia maailman uskontoja.
Yleisen uskontotiedon puolella, jos sellainen aine luodaan, opetettaisiin jossain vaiheessa eri uskontojen perusteita kaikille oppilaille. Tässä oppiaineessa on perusteltua painottaa kristinuskoa. Se on Suomen enemmistöuskonto, joka myös ei-kristittyjen tulee tuntea hyvin. Jos ei tunne Raamattua, kirkon historiaa ja muita kristinuskoon kuuluvia asioita, on vaikeampaa ymmärtää suomalaista ja länsimaista kulttuuria eli sitä, miksi maamme tavat ja lainsäädäntö ovat sellaisia kuin ne ovat.
Lukiossa nuoret ovat jo siinä kehitysvaiheessa, että he kykenevät vertailemaan näkemyksiään. Siellä voidaan järjestää eri katsomusten välistä dialogia. Syvällistä eri uskontojen edustajien kohtaamista helpottaa, jos vuoropuheluun osallistuvat tuntevat hyvin oman uskonnollisen taustansa.
Armon Vihreät ry:ssä, joka on Vihreiden sisällä toimiva valtakunnallinen jäsenyhdistys, pohdimme juurikin uskontoon liittyvien asioiden järjestämistä maassamme positiivisen uskonnonvapauden ja ihmisoikeuksien näkökulmasta. Haluamme korostaa oman uskonnonopetuksen merkitystä ja toivomme, että se oppiaineena säilyy, vaikka osa peruskoulun ja lukion uskontotunneista olisikin kaikille yhteistä uskontotietoa.
Kommentti Armon Vihreiden kannanottoon ”Oman uskonnon opetus on edelleen tärkeää”
Enne Ilo Purovaara, 24.5.2013
Opiskelen uskontotiedettä Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa, ja valmistun keväällä 2014 evankelisluterilaisen uskonnon ja elämänkatsomustiedon aineenopettajaksi. Olen kuluneen vuoden aikana pohtinut opintojeni osana uskonnonopetuksen järjestämismalleja n. 10 opintopisteen (laskennallisesti 270 työtunnin) verran ja päätynyt olemaan eri mieltä kuin ArVin kannanotto. Olen uskontomyönteinen, kristitty ja ArVin jäsen, ja syyni kannattaa yhteistä katsomusainetta kaikille eivät perustu ajatukseen siitä, että kaikki uskonto pitäisi tehdä yhteiskunnassa näkymättömäksi.
Molempia uskonnonopetuksen järjestämismalleja voidaan aiheesta kritisoida riittämättömiksi ja yksipuolisiksi. Nähdäkseni ”oman uskonnon” opettamiseen liittyy kuitenkin vakavampia ongelmia kuin kaikille yhteiseen katsomusaineeseen, joka toki sekään ei ole ongelmaton. Palaan jälkimmäiseen hiukan myöhemmin.
Erottelu edellyttää määrittelyä, määrittely edellyttää valtaa
Puhe koululaisten erottelemisesta uskontokuntaan kuulumisen perusteella on puhetta määrittelystä; määritteleminen puolestaan on aina vallankäyttöä (ks. esim. Slavoj Zizek: Väkivalta (Nemo 2012)). Vallasta ja sen käytöstä tässä oikeastaan onkin kyse.
Suomalaisessa yhteiskunnassa määrittelyvalta on pohjimmiltaan patentti- ja rekisterihallituksella, joka päättää, mitkä uskontokunnat ovat tarpeeksi uskonnon näköisiä voidakseen tulla rekisteröidyiksi uskonnollisiksi yhdyskunniksi. Kouluopetuksen järjestäminen edellyttää rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan statusta, joten osa uskontokunnista jää ulkopuolelle jo tästä syystä. Esimerkkejä lähivuosilta ovat esimerkiksi Karhun kansa ja wicca.
Toiseksi uskonnon määrittelyvalta on Suomessa yliopistoilla ja erityisesti teologisilla tiedekunnilla, joiden keskenään kinastelevien erillisten tieteenalojen perinnettä esimerkiksi lukion evankelis-luterilaisen uskonnon opetus yhä voimakkaasti jatkaa. Pidän ongelmallisena, että valtaosa Suomen koululaisista opiskelee ”omana uskontonaan” akateemisen teologian popularisoitua versiota. Kenen uskonto on yliopistoteologia? Samoja ongelmia voidaan käsittääkseni nähdä useissa muissakin uskontoaineissa. Kuka määrittelee sen oppisisällön, jota uskonnontunneilla opiskellaan? Opetusharjoitteluissa ja sijaisena olen jatkuvasti ollut tilanteissa, joissa kristinuskon OPSin mukaan ”keskeiset sisällöt” eivät ole oppilaille tai opiskelijoille tuttuja tai innostavia – puhumattakaan siitä, että niillä olisi mitään yhtymäkohtaa omaan elämään.
Suomalaisuus ei ole (vain) kristillisyyttä
Toisin kuin ArVin kannanotossa esitetään, suomalaisuus ei enää rakennu kristinuskon varaan. Rakentuiko koskaan? Yhteiskunta on moniarvoisempi ja -puolisempi kuin monet osaavat, haluavat tai uskaltavat nähdä ja myöntää. Onhan suomalainen luterilainen kristinuskokin jo instituutiotasolla niin moniääninen, että on syytä kysyä, mahtuisivatko kaikki sen suuntaukset samaan uskonnonopetusryhmään, jos ryhmiä nyt alettaisiin määrittää. Syytä olisikin metafysiikan sijaan keskittyä ihmisenä olemisen yleisiin kysymyksiin. Ihmisarvon ja -oikeuksien, aktiivisen kansalaisuuden ja kestävän kehityksen teemoja voidaan käsitellä ilman keinotekoisen tuntuisia liitekohtia uskontoon, kuten elämänkatsomustiedossa jo nyt tehdään. Vai haluammeko opettaa koululaisille, että nämä teemat esiintyvät vain heidän ”omassa” uskonnossaan? Argumentti ”niiden toisten” moraalittomuudesta ei tällöin ole kaukana.
Kaikille yhteistä katsomusainettakin on syytä tarkastella kriittisesti
Kaikille yhteinen katsomusaine selvittäisi tehokkaasti yllä mainitsemani määrittelykysymykset sekä käytännöllisemmän yhdenvertaisuusnäkökulman, pätevien opettajien löytämisen hankaluuden ja pienryhmäisten uskontojen opetuksen toteutumisen. Jo nyt suuri osa suomalaisista ei-luterilaista osallistuu yhteiseen katsomusopetukseen johonkuhun muuhun katsomustraditioon kuuluvien kanssa, kun ryhmäkoko ei toteudu tai oma uskonto ei ole rekisteröity yhdyskunta. Kysymys ei siis olekaan siitä, että ArVin kannanotossa mainittuin epäkohtiin (esim. ”psykologinen puolustusasema”, ”oman uskonnon opetus … jää täysin kodin harteille”, uskonnon vertaaminen äidinkieleen) ”siirryttäisiin” ottamalla käyttöön kaikille yhteinen katsomusopetus. Päinvastoin, nämä ovat yllä mainitsemistani syistä totta monelle suomalaiselle koululaiselle ja lukiolaiselle niin uskonnonopetuksessa kuin elämänkatsomustiedossa. Luterilaisen kirkon jäsenetkään eivät välty näiltä ”uhkilta”, koska kuten mikä tahansa katsomusperinne, suomalainen luterilaisuus on monimuotoinen ja vivahteikas ilmiö, jonka opettaminen on aina priorisointia.
Kuten alussa totesin, molemmat nyt keskustelussa olevista ”vaihtoehdoista” ovat kritisoitavissa niiden riittämättömyydestä suuntaan tai toiseen. Kaikille yhteistä katsomusainetta on mielestäni kannatettu enimmäkseen väärin perustein. Keskustelussa on vähemmän otettu esiin kansalaisten yhdenvertaisuutta lain edessä ja enemmän keskitytty hokemaan, kuinka objektiivinen, katsomusneutraali oppiaine olisi parempi kuin ”tunnustuksellinen”, värittynyt opetus. Tähän jälkimmäiseen lankaan ovat menneet myös monet kritisoijat. Väittämän totuusarvoa ei kuitenkaan tarvitse edes ryhtyä pohtimaan, kun voidaan todeta, että katsomusneutraali oppiaine vaatisi toteutuakseen katsomusneutraalin opettajan. Tämä ei tietenkään ole mahdollista – ja vaikka olisikin, katsomusopettajan ei nykyisen lainsäädännön mukaan tarvitse kuulua siihen katsomukseen, jota opettaa.
Opettajan omalla katsomuksella ei siis voida oikeuttaa minkään opetuksen kutsumista sen enempää neutraaliksi kuin tunnustukselliseksikaan. Opettajan ammattitaitoon sen sijaan kuuluu omien katsomus- ja arvolähtökohtien tunnistaminen ja indoktrinaation välttämiseksi niiden avaaminen oppilaille ja opiskelijoille tarpeen ja näiden kehitystason mukaan.
Toinen syy kritisoida kaikille yhteistä katsomusainetta on huoli siitä, että vähemmistökatsomuksiin kuuluvat jäävät ryhmässä ilman ääntä. Tämä on nähdäkseni perusteltu huoli. Väitän kuitenkin edellisiin kappaleisiin vedoten, että tämä ilmiö elää ja voi valitettavan hyvin jo nykyisessäkin järjestelmässä. Kaikessa katsomusopetuksessa opettajan onkin oleellista luopua asemastaan ainoana oikein tietäjänä ja opetella olemaan kyselijä muiden joukossa. Oppilaiden ja opiskelijoiden toimijuus on asetettava etusijalle niin tieto- kuin arvokysymyksiä käsiteltäessä, kuitenkin niin, että kukaan ei joudu ”edustamaan” omaa katsomustaan.
Lopuksi
Ehdotan kahta vaihtoehtoista mallia katsomusaineiden opettamiselle Suomessa. Jos halutaan pysyä eriytetyssä uskonnonopetussa, on nähdäkseni välttämätöntä hylätä keinotekoinen ”oman uskonnon” käsite ja palata takaisin tunnustukselliseen uskonnonopetukseen – kuitenkin niin, että oppilas tai opiskelija saa itse valita, mihin ryhmään osallistuu. Tämä edellyttää tietenkin yhä useampien pienryhmäisten opetussunnitelmien rakentamista ja opettajien pätevöittämistä. Toinen vaihtoehtoni on siirtyä kaikille yhteiseen katsomusaineeseen, jossa yhtenä opetuksen kulmakivistä on kaikkien ryhmässä mukana olijoiden yhtäläinen oikeus olla mukana omana itsenään ja omilla ehdoillaan. Pohjaksi ”uudelle” katsomusaineelle ehdotan elämänkatsomustietoa, jossa ihmisenä olemista ja elämän suuria kysymyksiä jo käsitellään ansiokkaasti. Virittyneen uskonto-sanan korvaaminen maailmankatsomuksella tai elämänkatsomuksella myös yleisemmin tukisi laajamittaisempaa katsomusten yhdevertaisuuskehitystä maassamme. Vain uskonnottomien oppiaineeksi alun perin aiotun ET:n oppisisältöjä tulee joka tapauksessa ennen pitkää muokata niin, että myös uskonnolliset näkökulmat tulisivat vaivattomammin osaksi aineen opetusta – nyt yhdellä päivityksellä saataisiin samalla uudistettua koko katsomusaineopetus.