Vihreiden valtuustoryhmä jätti joulukuussa valtuustoaloitteen, jossa edellytettiin vaativan erityisen tuen suunnitelmaa kuntaan. Vaativa erityinen tuki – joka ei toistaiseksi lakisääteistä ole – kuuluu erityiseen tukeen, joka taas on. Ylipäätään kolmiportainen tuki on ennen kaikkea oppilaan oikeus, mutta myös välttämätöntä toteuttaa lapsen hyvinvoinnin turvaamiseksi.
Kolmiportaista tukea on kritisoitu – ja aivan syystä. Se lisäsi byrokratiaa ja rahoitus jäi vaillinaiseksi. Koulukeskusteluissa puhutaan usein resursseista ja se tarkoittaa riihikuivaa rahaa. Sillä palkataan opettajia ja ohjaajia. Ohjaajien mukana tuki voi siirtyä isoihin yleisopetuksen luokkiin ja toisaalta opettajat mahdollistavat pienemmät opetusryhmät. Erityisopettajia palkataan antamaan sekä tehostettua että erityistä tukea.
Erityisen tuen päätösten määrä laskettiin Vihdissä korkeaksi suhteessa verrokkikuntiin. Nykyinen ohjeistus kuuluukin niin, että erityisen tuen päätös edellyttää käytännössä hoitokontaktin olemassaoloa. Ohjeistus kuulostaa erikoiselta, sillä tuen tarve määritellään pedagogisesti, ei keinotekoisesti. Pedagogeilla on ammattitaito kohdata ja arvioida tuen tarpeet sikälikin, kun jokainen oppilas on yksilö. Pedagogit näkevät lapsen toiminnan, mahdolliset haasteet, mahdollisuudet ja myös tien, joka osoittaa eteenpäin.
Kolmiportaisen tuen järjestelmä ei asetu Gaussin käyrälle. Ylioppilaskirjoitusten arvosanojen pistemäärät elävät sen mukaan, kuinka paljon mitäkin pisteitä kirjoitetaan. Kolmiportaisessa tuessa sen sijaan tällaista jaottelua ei voida tehdä. Keinotekoisesti ei voida päättää, kuka kuuluu siihen onnekkaaseen viiteen prosenttiin, jolle tuki voidaan tehdä ja toteuttaa. Tai voidaan, mutta sillä ei ole mitään tekemistä pedagogiikan kanssa, joka on suomalaisen koulutuksen ja integraation kulmakivi.
Jokainen lapsi on arvokas yksilö, joka ansaitsee tarvitsemansa tuen. Voidaan toki kauhistella hintalappua, jonka tuen tarve aiheuttaa. Miten me emme vieläkään ymmärrä, että jos tuki jätetään antamatta, kuitti pitenee pitenemistään ja lopputuloksena on hillitön summa, joka koituu maksettavaksi ennemmin tai myöhemmin? Ollenkaan vähäisempiä asioita eivät ole pahoinvointi, elämänlaadun heikkeneminen ja yhteiskunnan laitamille joutuminen. Puhutaan monenlaisesta kärsimyksestä.
Koulu on siis pedagoginen laitos. Se ei ole säilytyspurkki. Sellaiseksi se muuttuu, mikäli lapset eivät saa tarkoituksenmukaista opetusta ja tukea. Oikea paikka voi olla tuen tarpeisellekin iso yleisopetuksen luokka, johon tuki seuraa perässä. Se voi olla pienluokka, se voi olla hoidollis-pedagoginen luokka, se voi olla sairaalakoulu. Kun paikka on oikea, tuen tarve voi hyvinkin jäädä väliaikaiseksi eikä se ainakaan muodosta estettä täysivaltaiselle toimijuudelle. Kyse on lasten ja perheiden hyvinvoinnnista, mutta jos haluamme keskustella taloudellisin termein, kyse on myös tulevaisuuden veronmaksajista, erikoissairaanhoidon kustannuksista ja psykososiaalisten palveluiden tarpeesta.
Huoltosuhde asettaa meidät aivan uudenlaisen eteen. Se näkyy nyt jo. Mutta huoltosuhteen muutoksen tuomat ongelmat eivät ratkea lapset unohtamalla. Kun hoidamme sukupolvet toisensa jälkeen hyvin alusta asti, synnytämme sellaista hyvinvointia, joka kantaa elämän ehtoopuolelle asti.
Ida Välimaa, KM, luokanopettaja, yrittäjä
Kunnanvaltuutettu